Kovat ja todella kovat

Sanoin tässä blogissa jokin aika sitten, että todella kunnioitan niitä, jotka istuvat komeroissaan päivät pitkät F5-nappia hakaten. Monetkin ottivat tämän ilmeisesti vittuiluna, mikä ei ehkä katkerien hikkyjen tapauksessa ole ihmeellistä. Kukapa heitä voisi oikeasti kunnioittaa.

Minä kuitenkin kunnioitan. On toki jossakin määrin kova saavutus pitää turhaa blogia turhasta kanavasta. Se on tietenkin toisaalta säälittävää, mutta asiassa on myös tietyllä tavalla kunnioitettava puoli. Silti on mielestäni tätäkin paljon kovempi juttu istua päivät pitkät koneella F5-nappia hakaten. Näin erityisesti aamulla, jolloin lauta on varmaankin hiljainen.

Miksi olen tätä mieltä? Homma on kiinni asenteesta. Minä rakastan aidosti ja syvästi !kuvalautaa ja floden tutkimista sekä raportoimista. Luulen, että suurimmatkin epäilijät alkavat hiljalleen uskoa tämän asian blogini viidennensadannen merkinnän lähestyessä. Nautin myös logien selaamisesta ja kuviswatchien kirjoittamisesta, niin turhia kuin ne ovatkin. Olen aina saanut tekstiä helposti aikaan, sitä syntyy kuin itsestään.

Näin ollen tämän blogin pito ei oikeastaan aiheuta vaivaa, se vain vie hieman aikaa jokaisena päivänä. Mitään varsinaista jaksamista siinä ei kuitenkaan ole.

Entä sitten F5-nappulaa rämpyttävä hikky? Nauttiiko hän kyseisestä puuhasta? Enpä usko. Hän tekee sitä, koska ei oikeastaan ole muutakaan vaihtoehtoa. Hän on jäänyt jumiin kuvalaudalle, vaikka haluaisi elämältään aivan muuta.

Hikky ei siis tee huvikseen sitä mitä tekee, eikä hänen saavutuksistaan edes jää minkäänlaista jälkeä mihinkään. Kukaan ei juhli, kun hikky painaa äf vitosta miljoonannen kerran. Kukaan ei edes tiedä hänen puuhistaan.

Te jotka vietätte elämänne näkymättömissä tällaisia monotonisia rutiineja noudattaen; kunnioitan teitä vilpittömästi. Olisipa minulla sama tahdonvoima ja rohkeus.